REFLEKTIOPÄIVÄKIRJA

Odotin koulutuksen alkua innolla. Hieno juttu, että nämä opinnot on mahdollista tätä väylää tehdä vielä valmistumisen jälkeenkin. Yliopistoaikana en koskaan oikein osannut päättää, halusinko opettajaksi vai en. Kerran niihin hain ja pääsinkin, mutta olin silloin hyvässä työpaikassa, josta en halunnut opintojen takia luopua, joten asia sitten vain jäi. Jossain vaiheessa äidiksi tulemiseni jälkeen alkoi kuitenkin tuntua siltä, että tämä on se mun juttu. Tuntuu, että olen vasta viime vuosina alkanut kasvaa aikuiseksi, enkä usko että olisin kunnolla pystynyt tätä ennen opettajana toimimaan. Toisaalta, jos olisin silloin aikanaan valinnut toisin, olisi minulla nyt ehkä jo vuosien työkokemus takana...
Koulutuksen alku tuntui sekavalta. Faktatietoa tuli hitaasti ja odotin vähän enemmän sellaista tekemisen meininkiä. Oli kuitenkin kiva tutustua opiskelukavereihin ja ajattelin, että eiköhän tämä tästä ala selkiintyä. Olisi kuitenkin ollut kiva jo tietää tarkemmin muun muassa aikatauluja ja saada selkoa harjoittelusta. Toisaalta ehkä tämä itseohjautuminen ja epävarmuuden sietoon totuttelu kuuluu opetussuunnitelmaan..? Mulla oli ehkä tietyntyyppiset ennakko-odotukset koulutuksen alusta, ja kun ne eivät toteutuneet, olin vähän pallo hukassa.
Oppimispiireihin jakaantuminen oli kuitenkin yksi edistysaskel. Ryhmässäni olivat Hanna, Päivi ja Tiina. Meitä yhdistivät samat kiinnostuksen kohteet, joten oli kiva päästä tekemään yhteistyötä. Ryhmän nimeksi tuli Suunnistajat. Meitä kaikkia yhdisti se, että työ- ja koulutusuramme ei ole ollut ollenkaan suoraviivainen, emmekä kukaan ole oikeastaan (aiemmin) tienneet, miksi haluamme isona. Oli helpottavaa huomata, että on muitakin, jotka eivät ole vielä tässäkään iässä vakituisessa, hyvin palkatussa työssä ja suunnitelmat selvillä!
Alun jälkein tunne oli ahdistus. Tuntuu, että tehtävää on hirveästi, mutta mistään ei oikein saa otetta. Hieman asiat oman ryhmän kanssa selkiytyivät, kun asioista saatiin sovittua ja laitettua mustaa valkoiselle, mutta edelleen kaikki tuntui tosi epäselvältä. Kyllä olisin kaivannut tähän alkuun selvempiä säveliä, tyyliin tee tämä ja lue tuo. Luovuutta voisi harjoitella sittenkin, kun on ensin päässyt alkuun.
Pelit ja leikit ovat kivoja, mutta jotenkin itse sijoittaisin ne jonnekin muualle kuin ihan opintojen alkuun. Varsinkin, kun tämä koko koulutus on lähtenyt jotenkin niin hitaasti ja sekavasti liikkeelle. Olemme kuitenkin aika kirjava sakki, erilaisilla taustoilla ja suurin osa työttömiä, joten vähän enemmän opettajavetoista otetta kyllä peräänkuuluttaisin. Hirvittää, että näin hitaasti on lähdetty liikkeelle, vaikka suoritettava opintopistemäärä on kuitenkin aika suuri.
Vierailijat ovat olleet kiva juttu, paljon tietoa on heiltä tullut erityyppisistä asioista. Seuraavaksi toivon opetusharjoitteluasian etenevän. Yhden, toistaiseksi tuloksettoman harjoittelukyselyn olen laittanut alulle. Ryhmämme kanssa homma toimii hyvin, Hannan kanssa ollaan jo tavattukin kertaalleen.

Yksi asia joka vähän hirvittää on se, että kurssillamme tuntuu olevan mukana tosi fiksuja ihmisiä, joilla on paljon tietoa ja osaamista, ja jotka ovat yksinkertaisesti älykkäitä. Itse en pidä itseäni normaalistikaan erityisen älykkäänä, ja nyt kun olen vielä normaaliakin vähäälyisempi ja huonomuistisempi äitiysloman jäljiltä, en oikein tunne kuuluvani aina porukkaan.

Lähipäivillä on käynyt joukko vierailijoita ja käsitelty mm. yrittäjyyttä. Ei aihe, joka itseäni ainakaan tällä hetkellä kovin paljon kiinnostaisi, tai ei ainakaan tähän opetustyöhön liittyen. Toisaalta erilaiset aiheet ja erilaiset puhujat antavat virikkeitä omalle ajattelulle. Päällimmäisenä ajatuksena on kuitenkin se, että meillä on loppujen lopuksi todella vähän lähipäiviä, ja niistä suurin osa tuntuu hupenevan vähemmän tärkeisiin asioihin, eikä esimerkiksi didaktiikkaa, jota itse todella tarvitsisin.
Esityksemme koskien behavioristista oppimiskäsitystä sijoittui toisen lähipäivän alkuun. Aiheemme oli oppimistehtävän kirjoittaminen. Onnistuimme mielestämme todella hyvin. Esityksemme oli selkeä ja yhtenäinen, ja edusti selkeästi behavioristista linjaa ollessaan luentomuotoinen. 
Toisaalta eri luennoitsijoiden muodossa tuleva "tiedon kaato niskaan" behavioristisessa muodossa alkaa jo vähän kyllästyttää. Huomaan, että olen mieluummin itse opettajana kuin oppilaana. 
Valinnaiskursseista saimme vähän lisää tietoa. On kyllä toisaalta harmi, ettei valinnaisissa ole juuri valinnan varaa. Toki se on ymmärrettävää, kun meitä on näin vähän, mutta silti. Mieleeni tuli, olisiko kuitenkin parempi, jos koulutuksemme sulautettaisiin muuhun apo-koulutukseen ihan täysin?
Joka tapauksessa koko koulutuksen paras anti oli odotusten mukaisesti opetusharjoittelu. Itse sain lopulta kaksi harjoittelupaikkaa, sekä Jao:lta että Jamk:lta. Jamk:n harjoittelu oli aika kova paikka minulle, mutta toisaalta teki hyvää. Kuvittelin tietäväni mitä teen ja osaavani homman, mutta putosin kovaa ja korkealta. Valmistauduin kyllä ensimmäiseenkin opetustuntii mielestäni huolella, mutta hyvin nopeasti huomasin, että olin ihan hakoteillä. Totesin, että opetettava aineeni ei ole helpoimmasta päästä muutenkaan, ja lisäksi opetus piti pitää suureksi osaksi englanniksi. En ollut osannut miettiä tehtäviä tarpeeksi monelta kantilta, enkä hahmottanut kokonaisuutta, mitä opitaan, kuinka ja miksi. Painopisteeni oli myös voimakkaasti itsessäni, eli sen sijaan että olisin auttanut opiskelijoita oppimaan, pystyin keskittymään vain siihen, miten itse selviän tunnista. Tunnin rakenne, aikataulu, opiskelijoiden motivointi... kaikki oli ihan hukassa. Ymmärsin kyllä virheeni nopeasti ja opin niistä, mutta en ole lainkaan varma oliko näitä virheitä tarpeellista tehdä. Tässä kun kärsivät itseni lisäksi myös ohjaava opettaja ja hänen oppilaansa.
Olen antanut paljon kritiikkiä tästä koulutuksesta ja etenkin siitä, ettei meille ole opetettu didaktiikkaa. Ymmärrän kyllä, että tämä koulutusmuoto on hedelmällinen työelämässä jo oleville opettajille, mutta olen jyrkästi sitä mieltä, ettei se sovi meille, joilla ei entuudestaan ole kokemusta. Opetus tulisi räätälöidä erikseen näille kahdelle ryhmälle.
Joka tapauksessa, harjoittelu Jamk:lla oli erittäin antoisa, kun pääsin juonesta kiinni. Opetuksen taso on korkea, joten töitä joutui kyllä tekemään tuntien valmistelussa tosissaan. Opiskelija-aines oli kuitenkin loistavaa ja heitä oli kiva opettaa. He kyllä haastoivat opettajansa, mutta oli mukavaa, kun saattoi todella keskittyä opetettavaan asiaan. Myös ohjaava opettajani oli oikein hyvä, rehellinen palautteessaan, mutta sain häneltä myös paljon hyviä vinkkejä.
Opiskelijat olivat pääasiassa englanninkielistä tutkintoa tekeviä opiskelijoita. Oli tärkeää, että tunnit olivat monipuolisia, opettavaisia ja samalla hauskoja. Sain loppujen lopuksi paljon itsevarmuutta kun selvisin tästä harjoittelusta, vaikka alkuun tuntuikin, että jouduin suoraan leijonan luolaan.
Toinen harjoittelupaikkani Jao:lla oli lähes täydellinen vastakohta ensimmäiselle. Opiskelijat olivat suunnilleen saman ikäisiä, mutta he olivat pakolaistaustaisia ja tekivät peruskoulun oppimäärää. Heillä oli hyvin kirjavat taustat, ja suuri osa oppitunneista meni yleisten asioiden selvittelyyn ja työrauhan ylläpitoon. Ohjaava opettajani selitti, että nämä opiskeijat ovat vasta nyt alkaneet vapautua siinä määrin, että uskaltavat elää ikäänkuin keskenjäänyttä murrosikäänsä, ja käytös oli sen mukaista. Heidän kanssaan tuntien suunnitteluun ei tarvinnut niinkään panostaa, haaste oli saada heidät kuuntelemaan ja motivoitumaan ylipäätään.
Olen kuitenkinn tyytyväinen ensinnäkin siihen, että päädyin valitsemaan kaksi harjoittelupaikkaa, ja toisaalta siihen, että ne olivat niin erilaisia. Siitä oli luultavasti paljon hyötyä, sillä sain nyt tavallaan tuplasti työkokemusta, jota minulla ei ennestään ollut yhtään.
Oman ryhmän kanssa tehdyt työt ovat myös olleet parasta tässä koulutuksessa harjoittelun lisäksi. Väkisinkin niistä on jotain oppinut, ja lisäksi olen saanut kolme uutta ystävää. Tällaisten tehtävien puurtaminen yksin olisi varmasti tuntunut todella raskaalta ja vaikealta, mutta ryhmänä joku on aina keksinyt miten tehtävän kanssa lähdetään liikkeelle. 
Nyt harjoittelun jälkeen ja muidenkin tehtävien ollessa loppusuoralla, olen edelleen sitä mieltä, että olisin saanut enemmän irti vähemmän itseohjautuvasta koulutusmuodosta. En voi sille mitään, että koen edelleen tämän koulutuksen olleen pettymys, anteeksi siitä. Tiedän, että kouluttajat ovat tehneet parhaansa niiden mahdollisuuksien rajoissa, mitä heillä on ollut, ja moni muu on varmasti suhtautunut tähän ihan eri tavalla kuin minä. Odotukseni ja käytäntö eivät vain valitettavasti kohdanneet tällä kertaa. Olen ehkä myös itse valitettavasti vähän sellainen ihmisenä, että menen yli siitä missä aita on matalin, jos ei ole mitään ulkopuolista pakkoa, ja jos  asia ei minua aivan tavattomasti kiinnosta. Siksi en ehkä saanut tästä koulutuksesta niin paljon irti kuin tästä olisi voinut saada. Lisäksi koulutuksen alussa tuntui menevän viikko tolkulla siihen, ettei koko hommasta saanut mitään otetta. Jos heti aluksi olisi selvästi kerrottu, minkä tyyppisestä kouluuksesta tässä on kyse, olisi varmaankin ollut helpompaa orientoida itsensä tämän tyyppiseen opiskeluun. Koen, että tässä hukattiin tavattomasti kallisarvoista aikaa, joka olisi pitänyt käydä opettajaksi opiskeluun. Puoli vuotta on kuitenkin todella lyhyt aika, ja varsinkaan alussa lähipäivien väliset päivät ja viikot menivät ikäänkuin hukkaan.
Pääasia kuitenkin on, että saan lopulta opettajan pätevyyden, ja pääsen toivottavasti tekemään sitä työtä ihan palkallisestikin, mihin tunnen kutsumusta. Uskon kuitenkin, että todellinen ”opiskelu” alkaa nimenomaan siinä vaiheessa, kun saa sen ensimmäisen oikean työpaikan. Sitä odotellessa... Toisaalta omaehtoista opiskelua voisi varmasti alkaa harrastaa vaikka saman tien. Ongelma taitaa olla puutteellisessa motivaatiossa, sillä tällä hetkellä näyttää kovasti siltä, etten tule syksyllä töitä saamaan.